Luku 1

 

Maila Mehtälä

 

Luku 1 

 

    Lääkärillä oli valkoinen takki ja harmaa tukka. Hän kyseli ikääni. - Kohta kymmenen, vastasin ujosti.  

Mies alkoi tutkia korviani. Kotona olin kuullut, että korvani pitäisi puhkaista. Äiti oli sanonut, ei tarvitse pelätä. Hoitohuoneessa ympärilläni oli monia kirkkaita lamppuja. Varottamatta tämä kiltiksi sanottu setä tuuppasi naamalleni yököttävän maskin. Tunsin kitkerän hajun ja humahdin valtaisaan maailmanpyörään. siinä vaunut olivat maapalloja suuressa kehässä. Tiesin, yksi noista loistavista palloista tulisi räjähtämään. Ja että tuhoon tuomittu maapallo olisin minä itse.  Synkin mielin lähdin kulkemaan äidin perään Hämeenpuiston itäistä laitaa kohti Amuria, kohti kotia. Äiti selitti, että minuutti oli vain nukutettu hetkeksi eetterillä. Nyt korvat paranisivat. Äiti käännähti huutaen 

  – Tules nyt, iso tyttö! Lakkaa laahustamasta.  
Vetisissä silmissäni kirjakaupan näyteikkunassa koreili pieni kirja, joka silkinhohtoisena ja kultaisine lukkoineen kuiskaili lasin takaa tulevaa salaisuuksiamme. Äiti oli käännähtänyt jälleen vilkaisemaan taakseen ja näki tyttärensä riippuvan ovessa, joka kuului  Kansansivistysseuralle.    ­­­­          

   – Meillä ei ole ostaa mitään tarpeetonta. Lääkärikin jo otti ja ottikin paljon, äiti melkein kirkui. 

   – Mitä, en kuule mitään, korvat on puhkaistu, karjuin ja astuin liikkeeseen. Kauppahuone oli suu ri ja hämärä. täällä hyllyillä ja pöydillä lojui harvassa kirjoja, vihkoja, lehtiä, paperia, kirjekuoria, lyijykyniä, puisia värikynia, teroittimia, askartelutarvikkeita ja pikkuesineitä. 1950-luvun lopun tavaravalikoima huokui vielä sodista ja pulavuosista. Pian hyllytilaa vaativat hajustetut pyyhekumit, vahvoja ja kirkkaita värejä pulppuavat tussikynät sekä pastellivärikynät, puhdista jälki oli kuin kermaa. Koko minun sisukseni olivat kuin vatkattua kermaa. ensi oli nyt oma päiväkirja ruskeaan paperiin käärittynä. Jouduin antamaan sen äidin laukkuun, koska lumiharso oli laskeutumassa Hämeenpuiston vielä vähän vihertävälle nurmelle. Ensilumi - ja taas tuo ihmeellinen näky ja tunne, että nimi Maila, joka on minun nimeni, on väriltään juuri se mikä nyt tapahtuu. Eli valkea pitsiverho on peittämässä  vehreydestään vielä taistelevan nurmen. En kerro tälle äidille, koska olen jo kertonut monta kertaa eikä hän ole vastannut mitään. Niinpä kävelimme Tiiliruukinkatua ylöspäin hiljaisina ja kadulle muodostunutta härmää varoen. Ehkä äiti miettii, että millä rahalla nyt ostetaan ruokaa, koska oli ostanut minulle sen päiväkirjan. Ehkä meillä syödään taas lihasoppaa, jossa ei ole lihaa. Pelkkiä jauhoklimppejä vain tai kellanharmaita läskin luikeroita, ihossa oli sekä karvoja että sinisiä leimamerkintöjä. Äiti ja tytär kääntyivät Mariankadulle. Puistossa viluinen patsastyttö kultakengissään ja lyhythihaisessa mekossaan puolasi kultaista lankaa. Päälaelle oli satanut hutero lumikoriste. Patsas on vuoden 1954 tyttöjä, joka on pystynyt kunnioittamaan naisten panosta Tampereen teollisessa kehityksessä.  Mariankadun varrella ei vain asuttu vaan synnyttiin, kasvatettiin, ostettiin omiin peltikannuihin maitoa, myytiin lihaa, varastoitiin heinää ja haudattiin. Mariankadun keskivaiheilla oli synnytyssairaala, jossa minun laillani muutkin tamperelaiset maailmaan pyrkijät parkaisivat ensikertaa. Syntymävuotenani 1950 ei kaupungissa enää varastoitu heinää. Hautausmaa toki oli paikallaan kadun toisella puolella aivan vastapäätä synnytyslaitosta, mutta kirkkotarha olinyt jo 1800-luvun puoli. Mitä lienee kaupungin päättäjien ja arkkitehtien mielessä liikkunut tässä pakottaa alun ja lopun laitokset kulkemaan käsi kädessä. Itse kuvailisin yleisliittoa sanoilla: niin on elämä lyhyt kuin kadun yli puolelta toiselle kulkisi. Myös runoilija Lauri Viita on kuljeksinut Tampereen vanhalla hautausmaalla ja ikuistanut tuntonsa näin: "välissä kirkon ja synnytystalon, koulujen rivin ja maantievalon, allamme ruumiita muuttuvat sata ja päällämme linnunrataa."                             

    – E i kai vain päiväkirja kastu laukussa. Älä juokse äiti, äiti, alkaa ottaa sydämestä.

       ­ –   Ei kastu, äiti vastasi ja nopeutti yhä askeliaan synnytyslaitoksen kohdalla. Vielä Pirkankadun yli ja oltaisiin jo Amurissa.